Hassua on se, on minulla on mieletön kärmesfobia. Ja ukkosfobia. Kuitenkin into kuvata tuo pelon kohde voitti. Eli positiivinen on negatiivista vahvempaa!
Tuo käärme oli pitkänään, tulossa juuri polulle jota pitkin työnsin kottikärryjä. Seisahduin levähtämään, ylämäessä, ja siinä se oli, metrin päässä jaloistani. Noh, onnneksi kuormassa oli päällimmäisenä avonainen kamerareppu.
Olisit otettu. Käärme on sinusta kiinnostunut. Pyydystä sille vaikka hiiri, niin olette ikuisia ystäviä. Tai ei sittenkään, hiiret on niin söpöjä. No, juttele sille mukavia.
Irma, pelkään että se pistää minua tai kissaa! Tai tyttären uteliasta koiraa.
Käärmeet ovat nimittäin tulleet mielestäni urbaanin rohkeiksi, sillä ne eivät väistä aina ajoissa niin kuin ennen kun kaikkea hälyä oli vähemmän. Tuotakin pääsin huomaamattani vain metrin päähän.
On ne matelijat olleet rohkeita ennenkin. Lapsena alle kouluikäisenä maalla Lemussa olin aamulla istua kivelle, jossa oli kyyn poikasia. Mummo oli siinä muutaman metrin päässä lypsyllä, tuskin enemmän kuin kuuden seitsemän metrin päässä. Istahdin vain toiselle kivelle kauemmas, en tainnut sanoa käärmeistä mummollekaan. Talo oli siinä parinkymmenen metrin päässä ja siihen aikaan käytettiin paljon työkoneita.
Sitten nuorena juoksin Raisiossa kalliolla metsikössä ja hups, eteen tuli käärme. Hyppäsin vain yli ja juoksin edelleen. Vilkas maantie kulki aivan muutaman metrin päässä.
Erään ystäväni kotipihapiirissä Rymättylässä - heillä oli, maaseudulla kun asuivat, siihen aikaan ulkovessa – juoksin pihan perälle: Polulla letkotteli käärme. Taas kerran hyppäsin vain sen yli.
Vampulassa joskus lähes 20 vuotta sitten talossa, melko liikennöidyn hiekkatien vieressä, käärme tosiaan tuli talon rappusille ja pisti pikkupoikaa, jota lähdettiin kiidättämään kymmenien kilometrien päähän lääkäriin.
Kyllä minullakin on käärmefobia, vaikka edellisistä tapahtumista ei ehkä luulisi.
14 kommenttia:
Aika pahan näköinen tuo kaveri!
Onneksi meillä oli vaan kaksi tarhurin mukula mökin pihalla;)
Hyhhyh!
Ikuistit hienosti ja kylmän rauhallisesti kuitenkin tuon jännittävyyden ja pelonsekaisen hetken!
Hui kauhistus!
Mie en olisi uskaltanut jäädä kuvaamaan!
Hassua on se, on minulla on mieletön kärmesfobia. Ja ukkosfobia.
Kuitenkin into kuvata tuo pelon kohde voitti. Eli positiivinen on negatiivista vahvempaa!
Tuo käärme oli pitkänään, tulossa juuri polulle jota pitkin työnsin kottikärryjä. Seisahduin levähtämään, ylämäessä, ja siinä se oli, metrin päässä jaloistani. Noh, onnneksi kuormassa oli päällimmäisenä avonainen kamerareppu.
Hienoja otuksia ovat kaikki käärmeet. Ei ole kamera tärissyt.
Pöh, menisivät horrostamaan jo ;)
Menisivätkin, yhtään en tykkään, että joka kerta kun näen kyyn, se on astetta lähempänä mökkiämme. kohta se on rapulla.
Olisit otettu. Käärme on sinusta kiinnostunut. Pyydystä sille vaikka hiiri, niin olette ikuisia ystäviä. Tai ei sittenkään, hiiret on niin söpöjä. No, juttele sille mukavia.
Irma, pelkään että se pistää minua tai kissaa! Tai tyttären uteliasta koiraa.
Käärmeet ovat nimittäin tulleet mielestäni urbaanin rohkeiksi, sillä ne eivät väistä aina ajoissa niin kuin ennen kun kaikkea hälyä oli vähemmän. Tuotakin pääsin huomaamattani vain metrin päähän.
Hei Iines! Kiitos käynnistä meillä. Ja kiitos kommentistasi, sanasi lämmittivät kovasti. Arvostan mielipidettäsi. :)
Kaunista syksyä toivotellen, TuijaR.
Olisin kyllä jähmettynyt noiden silmien tuijotukseen.
Kiitos Tuija!
Pehmyt piirto, kyllä minä jähmetyinkin, mutta uteliaisuus ja kuvaamishalu voitti pelon.
Joo, luulisi että lähtisi ihmisen kuullessaan menemään...
On ne matelijat olleet rohkeita ennenkin. Lapsena alle kouluikäisenä maalla Lemussa olin aamulla istua kivelle, jossa oli kyyn poikasia. Mummo oli siinä muutaman metrin päässä lypsyllä, tuskin enemmän kuin kuuden seitsemän metrin päässä. Istahdin vain toiselle kivelle kauemmas, en tainnut sanoa käärmeistä mummollekaan. Talo oli siinä parinkymmenen metrin päässä ja siihen aikaan käytettiin paljon työkoneita.
Sitten nuorena juoksin Raisiossa kalliolla metsikössä ja hups, eteen tuli käärme. Hyppäsin vain yli ja juoksin edelleen. Vilkas maantie kulki aivan muutaman metrin päässä.
Erään ystäväni kotipihapiirissä Rymättylässä - heillä oli, maaseudulla kun asuivat, siihen aikaan ulkovessa – juoksin pihan perälle: Polulla letkotteli käärme. Taas kerran hyppäsin vain sen yli.
Vampulassa joskus lähes 20 vuotta sitten talossa, melko liikennöidyn hiekkatien vieressä, käärme tosiaan tuli talon rappusille ja pisti pikkupoikaa, jota lähdettiin kiidättämään kymmenien kilometrien päähän lääkäriin.
Kyllä minullakin on käärmefobia, vaikka edellisistä tapahtumista ei ehkä luulisi.
Lähetä kommentti